Hannu Väisänen: Elohopea

Kirjan alussa Antero opiskelee laulua Helsingissä, todistaa opettajansa epäonnistumisen konserttilavalla (”Miksei hän vain laula Schubertin Winterreisea?”) ja käväisee pohjoisessa kotikaupungissaan. Pian hän kuitenkin suuntaa Pariisiin, jossa odottavat Suomesta tutut ystävät kokotti ja Jean-Jacques sekä sekalainen kokoelma uusia tuttavuuksia. Anteron elämänasenne on sama vanha: mitä ikinä vastaan tuleekin, se huomioidaan, tarkkaillaan hetki ja jatketaan taas eteenpäin.

Hannu Väisäsen kieli on ilmavaa ja sanoja on paljon, mutta siitä huolimatta teksti pysyy hyvin raiteillaan, eikä villiinny rönsyilemään. Perusvire on koko ajan kevyen humoristinen, ja huumori on enemmänkin toteavan lakonista kuin vitsikästä. Kirjasta välittyy vahva kulttuurin ja yleisen sivistyksen henki, eläähän Antero taiteen ja musiikin ympäröimänä.

Kirjan tunnelma kulminoituu lopussa, jossa Antero uppoutuu neljän sivun ajaksi katselemaan, kun kolme miestä liimaa uusia mainosjulisteita metroasemalla: ”Minulla on voimakas tunne, etten voi liikahtaa minnekään. Onhan minun nähtävä, mitä kohta liimataan noiden menneiden lupausten tilalle.”

[Helsinki: Otava, 2016]